Kesästä nauttien

Kesästä on nautittu (ja otettu myös rennosti, kuten kuva todistaa) ja kesään kuuluu usein myös monenlaiset menot. Olen ollut muutamissa näyttelyissä ja tänään olisi lähtö Helsinkiin, jossa olen näytillä taas parina päivänä. Olen ilmeisesti kasvanut sitten viime kirjoituksen, ainakin palvelusneitoni niin päivittelee. Noh, enhän minä tietysti mitenkään kovin pieni enää ole (painoa on yhtä paljon kuin veteraani-ikäisillä asuintovereillani), mutta kuulemma silti vielä kersan näköinen (miten mokoma ihminen tohtiikin puhua MINUSTA tuollaiseen sävyyn??). BIS-voittoja tarvittaisiin kuulemma enää yksi, jotta saisin Junior Winner -tittelin (mitä minä moisella tittelillä teen?) ja saa nähdä tuleeko voittoa tänä viikonloppuna. Vielä ehdin muutamissa näyttelyissä käydä ennen kuin täytän 10 kuukautta, saa nähdä miten käy.

Kehräysterveisin,
Lumo

Mutta mitä tapahtui kengurulle?

Näyttelyistä ostettu uusi kengurulelu koki aika karua käsittelyä, näyttäisi siltä kuin leluun olisi jäänyt jopa puoli kissaa kiinnikin ;)

Seinäjoki 7.3.2010

Hienosti meni toinenkin päivä, onneksi vauva jaksoi olla nätisti vielä toisen päivän perään :) Vähän väsyksissä neiti tosin taisi olla, sillä päivä meni suurimmaksi osaksi nukkuen.

Saavutukseksi saimme parhaan arvosanan laatuarvostelusta eli EX1:sen, saimme jopa VP:n (vaikka taistossa oli mukana isukkikin) ja TPP:n. Paneelissa oli jännittävää, sillä kolme pentua sai kukin kaksi ääntä ja oltiin siis tasatuloksessa. Henry Hornellin ääni ratkaisi kisan tällä kertaa, eikä ollut meidän vuoromme voittaa. Pidin kuitenkin suurena saavutuksena jo paneeliin pääsyä itsessään, puhumattakaan siitä että saimme siellä kuitenkin kaksi ääntä ja aika niukallahan tuo häviö tuli :) Tilanne ei siis näytä ollenkaan toivottomalta tämän päivän jälkeen - nyt sitten vain katselemaan seuraavia näyttelyitä ;P

Vielä toimituksen huomautuksena todettakoon, että saimme kyytiimme kotimatkalle Henry Hornellin ;)))

Seinäjoki 6.3.2010

Lumo valloitti Seinäjoen tänään, pokaten itselleen kaikki tarjolla olleet palkinnot!


SUURKIITOKSET kaikille seuraa pitäneille ja päivää piristäneille ihanille ihmisille sekä tietenkin tytsyn puunaamisessa innokkaasti apuna olleille!

Huominen on uusi päivä, katsotaan miten siellä käy!

Hienoin saldo päivän aikana oli kuitenkin se, että tyttö käyttäytyi AIVAN LOISTAVASTI ja oli tietenkin ilo katsella ylpeänä tytsyn ensiluokkaista luonnetta :)

Vihdoin aurinko alkaa paistaa risukasaan

Testitulokset eivät olleet mukavaa kuultavaa, kuten vähän pelkäsinkin (vaikka tietysti toivoin kovasti, että kyseessä olisi ollut pelkkä ummetus). Minnin maksa-arvot olivat hälyttävän korkeat, lääkäri ei luvannut kissan selviävän ja mainitsi kissan kuuluvan eläinsairaalaan (jollaista Vaasassa ei ole), joten ei tuntunut kovin mukavalta hoitaa tällaista tapausta kotona. Minnin kanssa käytiin uudelleen nesteytyksessä, koska ei ollut juonut pahemmin koko tiistaina (muutamaa ruiskulla antamaamme annosta lukuun ottamatta) ja haluttiin ehkäistä kissan joutuminen takaisin samaan kuntoon kuin se oli ennen nukutusta. Mielestäni kissa oli kyllä aikansa nukutuksen jälkeen jopa huonommassa kunnossa kuin ennen nukutusta, sillä ilmeisesti maksaongelmaiselle tuo nukutuksesta toipuminen ei ollutkaan kovin helppo homma.

Eläinlääkäri ehdotti myös Lumon ottamisen siirtämistä, ettei Minni stressaa uutta perheenjäsentä ja saa uusia ongelmia maksansa kanssa. Minni kuitenkin voi jo tällä hetkellä sen verran hyvin, että keskiviikkona en usko episodista olevan enää mitään viitteitä. Minni ei kyllä muutenkaan ole mitenkään herkästi stressaava kissa, vaan hyvinkin itsevarma ja sopeutuvainen.

Kuinka ollakaan, sinnikkään hoitamisen siivittämänä (kahdessa vuorossa: isäntä päivät ja minä illat) Minni alkoi piristyä päivä päivältä ja tänään voisin sanoa kissan olevan jo oma entinen itsensä. Minni koitti jo hieman syödä tiistaina itse, mutta jouduin myös hieman pakkosyöttämään, koska kissa ei mielestäni syönyt tarpeeksi. Vettä on annettu ruiskulla viimeksi eilen, saatan muutaman ruiskullisen varmuuden vuoksi juottaa vielä tänäänkin. Syöminen on onneksi ollut aina Minnille mieluista puuhaa, joten yllättävänkin nopeaa kissa on alkanut syödä. Tällä hetkellä tilanne on se, että kissa syö melkein kuin hevonen ja alkuviikosta tippunut paino on kyllä palautunut. Ihanaa! Ikinä ennen en ole iloinnut Minnin mahtavasta ruokahalusta näin paljon. Vielä olisi missiona saada Minni tottumaan maksavaivaisen erikoisruokaan, maksan toimintaa ylläpitävällä lisäravinteella maustetut ruoat kissa on ainakin vielä tähän asti aina jättänyt syömättä...

Kyllä on ihana huomata, miten nopeasti kissan tila voi parantua aina päivässä. Voi sitä iloa tiistai-iltana, kun sain Minnin kehräämään pitkästä aikaa! Tai sitä iloa, kun kissa yhtäkkiä monen päivän tauon jälkeen teroitti kyntensä ja jaksoi innostua viemärimadon saalistuksesta (ja jopa onnistui siinä, hotkien pullean ötökän vikkelästi kurkkuunsa). Ruokahalun palautuessa pikku hiljaa ennalleen ruokaa alettiin ensin naukua, sitten jo vanhaan tapaan raavittiin kaapin ovea ja vihdoin lähes normaalilla tavalla seistiin takatassuilla kaapinovea vasten voimakkaasti raapien ja naukuen. En olisi myöskään ikinä uskonut, että Minnin kynsiennyppimisääni voisi joskus saada minut iloiseksi!

Tänään mentiin taas yksi askel eteenpäin, Minni nimittäin alkoi leikkiä laukkuni hihnalla vanhaan tapaan. Kyllä siinä sai hihna kyytiä, kun takatassuilla piti armottomasti kuovittaa hihna kuoliaaksi! Tänään Minni myös joi ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti - todistetusti. Ei kylläkään vettä, mutta tarjolle laittamaani kissanmaitoa.

Niin kuin meidän kissi-isi sanoi "enpä olisi uskonut, että Minnistä enää kissaa saadaan". Onneksi saatiin, on se niin rakas rakas rakas <3

Minniä hellästi katsellen,

Johanna

Potilas Saarinen :(

Kylläpä meidän helmikuu alkoi ikävästi, Minni nimittäin oksensi sunnuntaiaamuna lauantai-iltana syömäänsä ruokaa eikä ruoka oikein maistunut muutamaa hassua papua lukuun ottamatta. Ajattelimme katsoa, mikäli ruoka maistuisi illalla paremmalla onnella, mutta ilta ei tuonut parempaa ruokahalua tullessaan: Kello oli jo 45 minuuttia iltaruoka-aikaa jäljessä, eikä normaalisti jo puoli tuntia ennen ruoka-aikaa lämmittelyjään aloittelevaa karvapalloa näkynyt eikä kuulunut. Ruoka laitettiin kuitenkin normaalisti tarjolle, mutta koko päivän hieman normaalia vaisumpi kissa piti melkein kantaa ruoka-astialle eikä yksikään papu mennyt alas. Siinä vaiheessa kauhukuvat viime marraskuulta ja Sissin sairastumisesta piirtyivät mieleeni ja ensimmäiset itkut tuli tietysti tirautettua. Vaikka kissa vaikutti vielä seurailevan ympäristöään aktiivisesti, oletin sen olevan paremmassa kunnossa Sissin vastaavaan tilanteeseen verrattuna vain sen vuoksi, että Minnin lähtöpaino on hieman suurempi, jolloin pieni paasto ei niin nopeasti verota. Olin kuitenkin jo 100 prosenttisen varma, että Minninkin munuaiset ovat sanoneet poks ja pidin jo mielessäni kissalle hautajaisia. Soitin kaiken hädän keskellä Lumon kasvattajista kauniimmalle, koska tiesin sieltä kuulevani muutaman viisaan sanan (tuhannet kiitokset Tiina!) ja rauhoutuinkin pahimmasta paniikista. Siinä tilanteessa emme mitään voineet, ei auttanut kuin odottaa aamuun.

Yö meni koiranunessa, heräsin ihan pienimpäänkin rasahdukseen tavoitteenani havaita kaikki vedenjuonnit ja käynnit sekä käyntiyrityksetkin laatikolla. Minni nukkui kuitenkin koko yön, heräilin vääriin hälytyksiin Minan touhutessa normaalisti. Aamulla olin melkein helpottunut yön mentyä ja lähdin töihin jättäen kissaisin vahtiin ja soittamaan eläinlääkärille heti kun mahdollista. Töissä kaikki joutuivat pakkokuuntelemaan huoliani ja tuijotin jatkuvasti kelloa odottaen kuulevani jotakin kotoa. Lopulta sain tiedon, että eläinlääkäriaika on saatu yhdeksitoista. Siinä alkoi taas hirveä odottaminen ja yhdentoista mentyä ohi odotin jo tietoa siitä, että joudumme nukuttamaan oman mustavalkoisen pumpulikasamme. Tippa oli linssissä töissäkin vähän väliä kuvitellessani pahimman mahdollisen tapahtuvan ja yrittäessäni hyväksyä sitä. Suoralta kädeltä nukutusta ei ainakaan jouduttu tekemään, kuten Sissin tapauksessa, vaan kissalle tehtiin suolihuuhtelu ja otettiin verikokeet. Nyt tässä joudutaan huomiseen iltapäivään odottamaan tuloksia, vielä kun sinne jaksaisi odottaa. Pelko on kova, hirvittää mitä tuloksista ilmenee. Toivottavasti kaikki olisi kunnossa ja vatsa olisi mennyt kovalle ruokakokeiluista, joita on tehty viimeisen viikon aikana. Tai karvoista. Mistä tahansa muusta kuin sisäelinten vajaatoiminnasta. Toisaalta kyllähän munuaissairaudenkin kanssa voi elää, kunhan mitään korjaamatonta ei olisi päässyt tapahtumaan.

Töistä jouduin lähtemään aikaisemmin, ettei nukutuksesta heräilevän kissan tarvitsisi yksin olla ja tässähän ilta onkin mennyt holhotessa ja tarkkaillessa. Varmaan puolen tunnin välein tuli aluksi katsottua, että kissa hengittää eikä tukehdu mihinkään. Sitten alkoivat ajoittaiset kävely-yritykset, jotka eivät vieläkään ole johtaneet kunnon liikkumiseen. Aika ajoin Minni yrittää kovin päättäväisesti edetä jonnekin, mutta kun ei pahoinvointi hellitä paikasta riippumatta. Surkeaa katsoa lapsosensa pahoinvointia ja turhautumista siitä, etteivät jalat tottele. Minni hermostuu selvästi huomattuaan, etteivät jalat liiku ja jos jalka vähänkin jumiutuu johonkin, alkaa vihainen huitominen, jotta jalka vapautuisi. Lisäksi Minni maukuu ajoittain kiukkuisen oloisesti. Inhottavaa kun ei voi toista auttaa :( Toivotaan että yöksi helpottaisi, että voisi itsekin nukkua hieman rauhallisemmin mielin. Päätä särkee huonosti nukutun yön ja huolten takia =(

Parempaa huomista toivoen,

Johanna

Tytöt jäivät kiinni henuilusta!

Meillä hyvin harvoin henuillaan, eivätkä tytsyt pahemmin makoile kylki kyljessä. Tässä eräänä menneenä kauniina talvipäivänä havaitsin kuitenkin tytsyjen pesevän toisiaan - kerrankin sopuisasti (yleensä tilanne päätyy siihen, että tytsyt alkavat käydä jonkinlaista valtataistelua ja toinen poistuu suuttuneena paikalta). Pakkohan siinä oli kamera kiireesti napata käteen ja koittaa saada tilanne ikuistettua (tosin tytöt lopettivat henuilun heti havaittuaan kuvaamisen :D). Tässä nyt kuitenkin kuvasarja yrityksestäni ikuistaa tyttöjen hempeää puolta.

Ai mitä sä sillä kameralla oikein teet? Ei me mitään oltu tekemässä, ihan vain hetkeksi satuttiin pysähtymään sattumalta samaan paikkaan.

Älkää selittäkö! Minni, sun kauluris näyttää pestyltä.

Niin varmaan! Ei sitä mitään pesty oo. On se hyvä että sä saat ne uudet silmälasit pian. En mä jaksa tätä enää, mä lähden nyt.

Sulla ei kyllä ikinä oo ollut liian pitkä pinna...

Mina jäi paikalle hieman pöllämystyneenä tapahtumien saamista nopeista käänteistä...

Mutta pian juttua alkoi tulla senkin edestä...

Ootko sä nyt tyytyväinen? Ajoit pois mun kaverin!

Tässä vaiheessa kuvaaja poistui paikalta vaivihkaa kuin öinen varjo!

Ensi kerran parempaa onnea toivoen,

Johanna

Vauvakuulumisia

Palvelusneitomme on käyttäytynyt viime aikoina yhä oudommin ja oudommin - luulen hänen odotuksensa tiivistyneen näin viime metreillä niin suureksi, että ihmettelen kovasti miten hän kykenee selviytymään töistään ja muista ihmisten turhuuksista. Olen havainnut palvelusneitomme käyvän yhä uudelleen ja uudelleen koneellaan katsomassa kuvia Lumosta tai muista kissoista (hän on monta kertaa jäänyt kiinni kissablogien ja kissaloiden sivujen katselusta!). Annoin hänelle nyt sitten luvan julkistaa joitakin muutaman viikon takaisia kuvia Lumosta, koska hän niitä muutenkin tapittaa vähän väliä. Kuvissa Lumo on melkein yhdeksän viikon ikäinen. Alunperin muuton piti tapahtua 2.2., mutta Lumon sairastaman flunssan ja sen vuoksi siirtyneiden rokotusten vuoksi Lumo muuttaakin meille 10.2. Palvelusneitomme ehtii nyt sitten täpistä viikon pidempään! Hän on suunnitellut jo kananverkon kiinnittämistä portaidemme taustaan, ettei Lumo pääse tohkeissaan tippumaan portaista (niiden välit kun ovat avoimet). Katsotaan nyt, näemmekö palvelusneitomme vasaroivan vuokra-asuntomme portaita uusiksi. On se hyvä että meillä kissoilla on nämä ihmiset seuranamme kaikkine outouksineen, tässä saa sitten myhäillen seurailla näiden oudohkojen otusten hulluja tempauksia!

Talvikauluriinsa hihitellen,

Minni

Uusi pussieläinlaji löydetty!

Ihmiset ne jaksavat ihmetellä ja naureskella milloin mitäkin toimintaamme - ihan sama kuinka arkisia kissarutiineja sitä harrastaa, aina jostain kuuluu tirskuntaa! Mitä naureskeltavaa on esimerkiksi siinä, että halusin sijoittaa huolella vaalitut kiloni juuri sopivan kokoiseen paperipussiin? Minkä takia sen pussin olisi yhtään suurempi tarvinnut olla? Palvelijani naureskelivat, että "aina pitää yrittää tukkia liian pieneen paikkaan" mutta taaskin todistin näiden kurjien epäilijöiden olevan väärässä. Mahduinhan minä tähänkin pussiin! ...Tosin myönnettävä on, että ei pussissa mahtunut tekemään niitä monenlaisia venyttelyjä, joita yleensä makuullani harrastan, mutta olihan siinä rapinassa nyt kuitenkin tunnelmaa! Eikös se kompakti koko tuo sitä kotoisuutta?

Rapistellen,

Minni

Lämmössä loikoilua pakkasen paukkuessa

Kyllä näin talvella kelpaa loikoilla, kun on muistanut kasvattaa kunnon talviturkin! Ja itse tietysti varmistan paleltumattomuuteni pysyttelemällä visusti sisätiloissa kylmien ilmojen koittaessa - suosittelen kaikille tätä vaihtoehtoa! Kysehän ei - luonnollisestikaan - ole kissojen perättömästi huhutusta mukavuudenhalusta vaan huomavaisuudesta: Mikä voisikaan olla suurempi huomionosoitus ihmiseliöille kuin se, ettei heidän tarvitse lähteä ulkoilemaan kanssamme kylmään!

Patterin lämmössä makoillen,

Minni

Anna kissan kaikki kestää!

Pitkään aikaan emme ole saaneet päivittää blogiamme, kun meidän erinomaiset atk-taidot ja uskomattoman luotettavan muistin omaava palveluneitomme unohti blogimme käyttäjätunnuksen salasanan! Voi jestamandoo sanon minä, kyllä meillä kissoilla onkin sitten kestämistä!

Onneksi meidän perheeseemme piakkoin liittyvä vahvistus Neiti Lumo osaa ottaa rennosti näistä kaikista hermoja koettelevista tapahtumista huolimatta, kuten kuvastakin näkyy. Sain kuulla, että Lumon kotiutumista on siirretty muutamalla päivällä. Lumo oli flunssassa ja sen vuoksi ensimmäistä rokotusta ei voinut antaa aiottuna päivänä. Palvelusneitomme oli hieman pettynyt, mutta kiltisti hän kuitenkin siirsi talvilomaansa, jotta voi olla meidän kanssamme kotona ensimmäiset päivät - kuulemma meitä pitää vähän tarkkailla. Kukahan loppujen lopuksi tarkkaileekaan ja ketä? Mitä luulette?

Myhäillen,

Minni