Kylläpä meidän helmikuu alkoi ikävästi, Minni nimittäin oksensi sunnuntaiaamuna lauantai-iltana syömäänsä ruokaa eikä ruoka oikein maistunut muutamaa hassua papua lukuun ottamatta. Ajattelimme katsoa, mikäli ruoka maistuisi illalla paremmalla onnella, mutta ilta ei tuonut parempaa ruokahalua tullessaan: Kello oli jo 45 minuuttia iltaruoka-aikaa jäljessä, eikä normaalisti jo puoli tuntia ennen ruoka-aikaa lämmittelyjään aloittelevaa karvapalloa näkynyt eikä kuulunut. Ruoka laitettiin kuitenkin normaalisti tarjolle, mutta koko päivän hieman normaalia vaisumpi kissa piti melkein kantaa ruoka-astialle eikä yksikään papu mennyt alas. Siinä vaiheessa kauhukuvat viime marraskuulta ja Sissin sairastumisesta piirtyivät mieleeni ja ensimmäiset itkut tuli tietysti tirautettua. Vaikka kissa vaikutti vielä seurailevan ympäristöään aktiivisesti, oletin sen olevan paremmassa kunnossa Sissin vastaavaan tilanteeseen verrattuna vain sen vuoksi, että Minnin lähtöpaino on hieman suurempi, jolloin pieni paasto ei niin nopeasti verota. Olin kuitenkin jo 100 prosenttisen varma, että Minninkin munuaiset ovat sanoneet poks ja pidin jo mielessäni kissalle hautajaisia. Soitin kaiken hädän keskellä Lumon kasvattajista kauniimmalle, koska tiesin sieltä kuulevani muutaman viisaan sanan (tuhannet kiitokset Tiina!) ja rauhoutuinkin pahimmasta paniikista. Siinä tilanteessa emme mitään voineet, ei auttanut kuin odottaa aamuun.
Yö meni koiranunessa, heräsin ihan pienimpäänkin rasahdukseen tavoitteenani havaita kaikki vedenjuonnit ja käynnit sekä käyntiyrityksetkin laatikolla. Minni nukkui kuitenkin koko yön, heräilin vääriin hälytyksiin Minan touhutessa normaalisti. Aamulla olin melkein helpottunut yön mentyä ja lähdin töihin jättäen kissaisin vahtiin ja soittamaan eläinlääkärille heti kun mahdollista. Töissä kaikki joutuivat pakkokuuntelemaan huoliani ja tuijotin jatkuvasti kelloa odottaen kuulevani jotakin kotoa. Lopulta sain tiedon, että eläinlääkäriaika on saatu yhdeksitoista. Siinä alkoi taas hirveä odottaminen ja yhdentoista mentyä ohi odotin jo tietoa siitä, että joudumme nukuttamaan oman mustavalkoisen pumpulikasamme. Tippa oli linssissä töissäkin vähän väliä kuvitellessani pahimman mahdollisen tapahtuvan ja yrittäessäni hyväksyä sitä. Suoralta kädeltä nukutusta ei ainakaan jouduttu tekemään, kuten Sissin tapauksessa, vaan kissalle tehtiin suolihuuhtelu ja otettiin verikokeet. Nyt tässä joudutaan huomiseen iltapäivään odottamaan tuloksia, vielä kun sinne jaksaisi odottaa. Pelko on kova, hirvittää mitä tuloksista ilmenee. Toivottavasti kaikki olisi kunnossa ja vatsa olisi mennyt kovalle ruokakokeiluista, joita on tehty viimeisen viikon aikana. Tai karvoista. Mistä tahansa muusta kuin sisäelinten vajaatoiminnasta. Toisaalta kyllähän munuaissairaudenkin kanssa voi elää, kunhan mitään korjaamatonta ei olisi päässyt tapahtumaan.
Töistä jouduin lähtemään aikaisemmin, ettei nukutuksesta heräilevän kissan tarvitsisi yksin olla ja tässähän ilta onkin mennyt holhotessa ja tarkkaillessa. Varmaan puolen tunnin välein tuli aluksi katsottua, että kissa hengittää eikä tukehdu mihinkään. Sitten alkoivat ajoittaiset kävely-yritykset, jotka eivät vieläkään ole johtaneet kunnon liikkumiseen. Aika ajoin Minni yrittää kovin päättäväisesti edetä jonnekin, mutta kun ei pahoinvointi hellitä paikasta riippumatta. Surkeaa katsoa lapsosensa pahoinvointia ja turhautumista siitä, etteivät jalat tottele. Minni hermostuu selvästi huomattuaan, etteivät jalat liiku ja jos jalka vähänkin jumiutuu johonkin, alkaa vihainen huitominen, jotta jalka vapautuisi. Lisäksi Minni maukuu ajoittain kiukkuisen oloisesti. Inhottavaa kun ei voi toista auttaa :( Toivotaan että yöksi helpottaisi, että voisi itsekin nukkua hieman rauhallisemmin mielin. Päätä särkee huonosti nukutun yön ja huolten takia =(
Parempaa huomista toivoen,
Johanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti