Vihdoin aurinko alkaa paistaa risukasaan

Testitulokset eivät olleet mukavaa kuultavaa, kuten vähän pelkäsinkin (vaikka tietysti toivoin kovasti, että kyseessä olisi ollut pelkkä ummetus). Minnin maksa-arvot olivat hälyttävän korkeat, lääkäri ei luvannut kissan selviävän ja mainitsi kissan kuuluvan eläinsairaalaan (jollaista Vaasassa ei ole), joten ei tuntunut kovin mukavalta hoitaa tällaista tapausta kotona. Minnin kanssa käytiin uudelleen nesteytyksessä, koska ei ollut juonut pahemmin koko tiistaina (muutamaa ruiskulla antamaamme annosta lukuun ottamatta) ja haluttiin ehkäistä kissan joutuminen takaisin samaan kuntoon kuin se oli ennen nukutusta. Mielestäni kissa oli kyllä aikansa nukutuksen jälkeen jopa huonommassa kunnossa kuin ennen nukutusta, sillä ilmeisesti maksaongelmaiselle tuo nukutuksesta toipuminen ei ollutkaan kovin helppo homma.

Eläinlääkäri ehdotti myös Lumon ottamisen siirtämistä, ettei Minni stressaa uutta perheenjäsentä ja saa uusia ongelmia maksansa kanssa. Minni kuitenkin voi jo tällä hetkellä sen verran hyvin, että keskiviikkona en usko episodista olevan enää mitään viitteitä. Minni ei kyllä muutenkaan ole mitenkään herkästi stressaava kissa, vaan hyvinkin itsevarma ja sopeutuvainen.

Kuinka ollakaan, sinnikkään hoitamisen siivittämänä (kahdessa vuorossa: isäntä päivät ja minä illat) Minni alkoi piristyä päivä päivältä ja tänään voisin sanoa kissan olevan jo oma entinen itsensä. Minni koitti jo hieman syödä tiistaina itse, mutta jouduin myös hieman pakkosyöttämään, koska kissa ei mielestäni syönyt tarpeeksi. Vettä on annettu ruiskulla viimeksi eilen, saatan muutaman ruiskullisen varmuuden vuoksi juottaa vielä tänäänkin. Syöminen on onneksi ollut aina Minnille mieluista puuhaa, joten yllättävänkin nopeaa kissa on alkanut syödä. Tällä hetkellä tilanne on se, että kissa syö melkein kuin hevonen ja alkuviikosta tippunut paino on kyllä palautunut. Ihanaa! Ikinä ennen en ole iloinnut Minnin mahtavasta ruokahalusta näin paljon. Vielä olisi missiona saada Minni tottumaan maksavaivaisen erikoisruokaan, maksan toimintaa ylläpitävällä lisäravinteella maustetut ruoat kissa on ainakin vielä tähän asti aina jättänyt syömättä...

Kyllä on ihana huomata, miten nopeasti kissan tila voi parantua aina päivässä. Voi sitä iloa tiistai-iltana, kun sain Minnin kehräämään pitkästä aikaa! Tai sitä iloa, kun kissa yhtäkkiä monen päivän tauon jälkeen teroitti kyntensä ja jaksoi innostua viemärimadon saalistuksesta (ja jopa onnistui siinä, hotkien pullean ötökän vikkelästi kurkkuunsa). Ruokahalun palautuessa pikku hiljaa ennalleen ruokaa alettiin ensin naukua, sitten jo vanhaan tapaan raavittiin kaapin ovea ja vihdoin lähes normaalilla tavalla seistiin takatassuilla kaapinovea vasten voimakkaasti raapien ja naukuen. En olisi myöskään ikinä uskonut, että Minnin kynsiennyppimisääni voisi joskus saada minut iloiseksi!

Tänään mentiin taas yksi askel eteenpäin, Minni nimittäin alkoi leikkiä laukkuni hihnalla vanhaan tapaan. Kyllä siinä sai hihna kyytiä, kun takatassuilla piti armottomasti kuovittaa hihna kuoliaaksi! Tänään Minni myös joi ensimmäistä kertaa oma-aloitteisesti - todistetusti. Ei kylläkään vettä, mutta tarjolle laittamaani kissanmaitoa.

Niin kuin meidän kissi-isi sanoi "enpä olisi uskonut, että Minnistä enää kissaa saadaan". Onneksi saatiin, on se niin rakas rakas rakas <3

Minniä hellästi katsellen,

Johanna

Potilas Saarinen :(

Kylläpä meidän helmikuu alkoi ikävästi, Minni nimittäin oksensi sunnuntaiaamuna lauantai-iltana syömäänsä ruokaa eikä ruoka oikein maistunut muutamaa hassua papua lukuun ottamatta. Ajattelimme katsoa, mikäli ruoka maistuisi illalla paremmalla onnella, mutta ilta ei tuonut parempaa ruokahalua tullessaan: Kello oli jo 45 minuuttia iltaruoka-aikaa jäljessä, eikä normaalisti jo puoli tuntia ennen ruoka-aikaa lämmittelyjään aloittelevaa karvapalloa näkynyt eikä kuulunut. Ruoka laitettiin kuitenkin normaalisti tarjolle, mutta koko päivän hieman normaalia vaisumpi kissa piti melkein kantaa ruoka-astialle eikä yksikään papu mennyt alas. Siinä vaiheessa kauhukuvat viime marraskuulta ja Sissin sairastumisesta piirtyivät mieleeni ja ensimmäiset itkut tuli tietysti tirautettua. Vaikka kissa vaikutti vielä seurailevan ympäristöään aktiivisesti, oletin sen olevan paremmassa kunnossa Sissin vastaavaan tilanteeseen verrattuna vain sen vuoksi, että Minnin lähtöpaino on hieman suurempi, jolloin pieni paasto ei niin nopeasti verota. Olin kuitenkin jo 100 prosenttisen varma, että Minninkin munuaiset ovat sanoneet poks ja pidin jo mielessäni kissalle hautajaisia. Soitin kaiken hädän keskellä Lumon kasvattajista kauniimmalle, koska tiesin sieltä kuulevani muutaman viisaan sanan (tuhannet kiitokset Tiina!) ja rauhoutuinkin pahimmasta paniikista. Siinä tilanteessa emme mitään voineet, ei auttanut kuin odottaa aamuun.

Yö meni koiranunessa, heräsin ihan pienimpäänkin rasahdukseen tavoitteenani havaita kaikki vedenjuonnit ja käynnit sekä käyntiyrityksetkin laatikolla. Minni nukkui kuitenkin koko yön, heräilin vääriin hälytyksiin Minan touhutessa normaalisti. Aamulla olin melkein helpottunut yön mentyä ja lähdin töihin jättäen kissaisin vahtiin ja soittamaan eläinlääkärille heti kun mahdollista. Töissä kaikki joutuivat pakkokuuntelemaan huoliani ja tuijotin jatkuvasti kelloa odottaen kuulevani jotakin kotoa. Lopulta sain tiedon, että eläinlääkäriaika on saatu yhdeksitoista. Siinä alkoi taas hirveä odottaminen ja yhdentoista mentyä ohi odotin jo tietoa siitä, että joudumme nukuttamaan oman mustavalkoisen pumpulikasamme. Tippa oli linssissä töissäkin vähän väliä kuvitellessani pahimman mahdollisen tapahtuvan ja yrittäessäni hyväksyä sitä. Suoralta kädeltä nukutusta ei ainakaan jouduttu tekemään, kuten Sissin tapauksessa, vaan kissalle tehtiin suolihuuhtelu ja otettiin verikokeet. Nyt tässä joudutaan huomiseen iltapäivään odottamaan tuloksia, vielä kun sinne jaksaisi odottaa. Pelko on kova, hirvittää mitä tuloksista ilmenee. Toivottavasti kaikki olisi kunnossa ja vatsa olisi mennyt kovalle ruokakokeiluista, joita on tehty viimeisen viikon aikana. Tai karvoista. Mistä tahansa muusta kuin sisäelinten vajaatoiminnasta. Toisaalta kyllähän munuaissairaudenkin kanssa voi elää, kunhan mitään korjaamatonta ei olisi päässyt tapahtumaan.

Töistä jouduin lähtemään aikaisemmin, ettei nukutuksesta heräilevän kissan tarvitsisi yksin olla ja tässähän ilta onkin mennyt holhotessa ja tarkkaillessa. Varmaan puolen tunnin välein tuli aluksi katsottua, että kissa hengittää eikä tukehdu mihinkään. Sitten alkoivat ajoittaiset kävely-yritykset, jotka eivät vieläkään ole johtaneet kunnon liikkumiseen. Aika ajoin Minni yrittää kovin päättäväisesti edetä jonnekin, mutta kun ei pahoinvointi hellitä paikasta riippumatta. Surkeaa katsoa lapsosensa pahoinvointia ja turhautumista siitä, etteivät jalat tottele. Minni hermostuu selvästi huomattuaan, etteivät jalat liiku ja jos jalka vähänkin jumiutuu johonkin, alkaa vihainen huitominen, jotta jalka vapautuisi. Lisäksi Minni maukuu ajoittain kiukkuisen oloisesti. Inhottavaa kun ei voi toista auttaa :( Toivotaan että yöksi helpottaisi, että voisi itsekin nukkua hieman rauhallisemmin mielin. Päätä särkee huonosti nukutun yön ja huolten takia =(

Parempaa huomista toivoen,

Johanna